Jorma Marjokorven alustus Säämingistä osa 2

2. Sääminkiläinen yhteisöllisyys,  yhteishenki kylillä

Sääminkiläisessä kyläyhteisössä on ennen vanhaan osattu toimia yhdessä. Osaltaan siihen on varmasti vaikuttanut kulkuyhteksien hankaluus. Suurissa saarissa on ollut pakko elää omavaraisesti, toinen toisiinsa tukeutuen. Kysyn, onko Suomessa muualla sisämaassa vastaavanlaisia saarikyliä mitä Säämingissä on ollut? Ajatellaanpa vaikka Ritosaarta, Laukansaarta, Kokonsaarta, Saukonsaarta,  Ahvionsaarta ja Tuohisaarta, Pietolansaarta. Ovat olleet omat kansakoulut, kauppoja, nuorisoseura- ja työväentalot, jopa Ahvionsaaressa torvisoittokunta. Yhteishenkeä on ehkä lisännyt sekin, että usein oltiin sukulaisia. Nuoret löysivät puolisonsa samalta kylältä tai vastarannalla olevasta kylästä.

 

Samanlaista yhteisöllisyyttä on toki koettu Säämingissä mantereen puoleisissakin kylissä. Perheemme tuli 70-luvun lopulla kesäasukkaaksi Pellossalon kylään Nikaniemelle. Helsingistä muuttaneelle tutustuminen ja mukaan pääseminen elävään ja vieraanvaraiseen kyläyhteisöön oli suuri elämys. Rantakalat, hirvipeijaiset, diakonia- ja lähetyspiirit sekä kinkerit kokosivat 80-luvulla vielä varsin runsaasti väkeä.

 

Säämingin historiaa lukiessa tosin käy ilmi, että kunnallispolitiikassa esiintyi joskus ristivetoa saarikansan ja mannerkylien välillä. Oman kylän puolta pidettiin tarvittaessa tiukasti.

3. Sääminkiläinen omanarvontunto

Savolaisista sanotaan, että he ovat luovijoita; eivät puhu suoraan, vaan kierrellen ja kaarrellen. ”En ole puolesta enkä vastaan, vuan pikemmijkin päenvastoen.” Mielestäni sääminkiläiset eivät ole tässä suhteessa puhtaita savolaisia. - Tosin Reino Juvonen kertoi, että tultuaan Sääminkiin papiksi hänen oli opeteltava se, ettei ihmisille voi heti sanoa: Ei, ei käy. Etelä-Suomessa kommunikointi oli selvää: Kyllä tai ei. Toinen tyytyi siihen. Säämingissä soittajalle, joka pyysi pappia tulemaan johonkin tilaisuuteen, oli sanottava ”Kyllähän minä, mutta en näköjään pääse...” Vastaus piti aina aloittaa kyllä-sanalla, muuten toinen loukkaantui...

Säämingissä on aina ollut ihmisiä, joilla on ollut hyvä, talonpoikainen, itsetunto. Ei ole oltu herrojen edessä hattu kourassa seisovia nöyriä alamaisia. ”Täytyy uskaltaa sanoa lujasti vastaan”, ovat isännät rohkaiseet toisiaan.

Kunnalla on ollut onni löytää vahvoja persoonia yhteisiä asioita hoitamaan. 1900-luvun ”napamiehiä”, keskeisiä persoonia Säämingin kunnassa ovat olleet mm. Alfred Leskinen, Ferdinand  Mikkonen, Toivo Halonen, Evert Niemelä ja poikansa Esu Niemelä. - Tosin joku oli muistellut vähän kriittisesti: ”Samat ukot tapasivat istua kokouksissa, se oli heillä mennyt veriin.”

Sääminkiläisyyttä on myös se, ettei alistu herrojen ja virkamiehien edessä. Pari esimerkkiä:

Varparannalla syntyi 1830-luvulla hengellistä herätystä. Herätykseen tuli nuorimies Olli Mikonpoika Pesonen. Hän kävi puhumassa sielunasioistaan Säämingin papin kanssa, mutta ei saanut asioihinsa selvyyttä. Myöhemmin hän meni toisen kerran saman papin luo, mutta koki, etti häntä otettu vieläkään vakavasti: ”Sinä hulluttelet, poika parka, älä ota tuommoisia asioita miettiäksesi”, pappi oli vastannut. Silloin Olli oli menettänyt kärsivällisyytensä ja sanonut: ”Nyt minä ymmärrän, että te olette vain sikopaimen ette sielunpaimen”. 

Tapasin 80-luvulla Kokonsaaressa vanhan papan Juho Mikkosen, joka aikoinaan oli ollut kunnan hallinnossa. ”Sosiaalidemokraatti”, hän korosti. Mikkosella oli mennyt sukset ristiin erityisesti khra Hormian kanssa. En enää muista tarkemmin, mistä oli kysymys, mutta Mikkonen oli ilmeisen oikeutetusti nuhdellut kirkkoherraa. Hän oli myös samalla eronnut kirkosta, sillä kirkonmies oli käytöksellään loukannut hänen oikeudentuntoaan.

4. Sitkeys ja selviytyminen

Sääminkiläiseltä ihmiseltä on aikojen saatossa vaadittu sitkeyttä ja neuvokkuutta. Oli selvittävä niin  nälkävuosista kuin vihollisen ryöstöretkistä. Oli osattava kulkea kelirikkoaikana, sumussa ja tuiskussa. Eräs vanha ihminen muisteli, että kun hänet nuorena lähetettiin, oliko se nyt Kesamosaaresta vai Laukansaaresta, hiihtämällä kaupunkiin toimittamaan asioita, niin vanhemmat opastivat: Kun palaat on jo pimeä ja jos alkaa pyryttää, pidä huoli siitä että tuuli tuntuu aina samalla puolella poskea. Muuten eksyt jäällä.

Joku toinen muisteli sitä, miten hänen synnytyksensä oli tapahtunut: Isä pani aamulla saunapadan alle valkean ja jätti äidin saunaan odottamaan synnytystä. Isä itse lähti päiväksi savottaan. Kun isä illalla palasi, mökissä ei ollutkaan ketään ja se oli kylmillään. Kauhuissaan isä ryntäsi saunalle ja tapasi sieltä äidin vauvan kanssa. He eivät olleet päässeet ulos, sillä isä oli lähtiessään pannut pönkän saunan ovelle. Onneksi saunassa oli ollut puita ja vettä riittävästi.

Nikaniemeltä eräs talonemäntä lähti useamman kerran kesässä aamulla varhain veneellä soutaen Savonlinnan torille kauppaamaan saunavastoja ja muita maalaistuotteita. Myytyään tuotteet hän souti takaisin iltalypsylle. Edestakaista matkaa tuli runsaat 60 kilometriä, muuten sama matka kuin Partalansaaren ympäri Sulkavan soudussa.

Säämingin historia ja erityisesti veskansan elämä on täynnä erilaisia selviytymistarinoita. Yhteistä niille on, ettei ole pelätty työtä ja vaivaa. Sitä kautta ihmiset ovat löytäneet elämälleen merkityksen ja tyydytyksen.

Lopetan Tito Collianderin ajatelmaan: Odotamme, että elämän on oltava aina helppoa. Siksi se on niin vaikeata.

Käytettyä kirjallisuutta:      Pekka Lappalainen Säämingin historia I:1 ja I: 2

                                          Pekka Ahtiainen & Jukka Tervonen, Säämingin historia 2

                                          Niilo Niskanen (toim.), Menneisyydestä kantautuvat sanat,                                                 Säämingin  seurakunta 500 vuotta