Elämää Sääminkitalossa
Hannu Kemppanen
Elämää Sääminkitalossa
Sääminkitalosta tehtiin jokin aika sitten nuorison kokoontumistila. Itselleni tuli tästä hyvä mieli, koska minulle kyseinen talo merkitsee rikkaita muistoja lapsuuden ja nuoruuden vuosilta. Vaikka en ole koskaan asunut Säämingissä, tämä kunta liittyy läheisesti elämääni. Isäni työskenteli nimittäin Säämingin kunnantalon talonmies-vahtimestarina ja äitini siivoojana. Samasta paikasta on siis kysymys – Säämingin kunnantalo ja Sääminkitalo. Asuimme tuossa talossa 50- ja 60-luvulla. Elettiin aikaa ennen kiinteistöpalveluja eli talkkari asui perheineen työpaikalla. Työajan ja kesäloman käsitteet olivat meille tuntemattomia, mutta niin myös lastentarhat tai päiväkodit. Isä ja äiti olivat aina kotona, vaikka olivatkin ”aina töissä”.
Sääminkiläisten elämä näkyi talolla monella tavalla. Kunnan virkamiehet työskentelivät konttoreissaan. Komeassa valtuustosalissa pidettiin kunnanvaltuuston kokoukset. Äiti keitti 109 kupin kuparipannulla kokoustajille kahveja. Talvella kunnantalon pihaan parkkeerasivat jäätä pitkin hevosilla saaristosta kaupunkiin tulleet isännät. Sitä varten pihan yksi laita oli varustettu hevospuomeilla. Erityisesti markkina-aikaan pihassa vilisi hevosia ja lämpimästi puettuja maalaismiehiä. Hevosille oli ulkorakennukseen varattu pari tallipaikkaa. Isä siivosi tallin pientä korvausta vastaan. Ulkorakennuksessa oli myös yleinen käymälä – perinteinen huussi – kaupungissa asioivia sääminkiläisiä varten.
Lasten elämä keskikaupungilla oli 60-luvun alkupuolella erilaista kuin nykyään. Pihat vilisivät lapsia, niin myös Säämingin kunnantalon piha. Meidän kotipihamme oli suosittu naapuritalojenkin lasten leikkipaikka, koska piha oli iso ja tasainen eikä talossa asunut muita kuin meidän talkkariperheemme. Lähitalojen lapsista saatiin helposti kokoon jalka- ja pesäpallojoukkueet pihapeleihin. Välillä hypättiin seivästä heinäkasaan, jonka isä oli tehnyt niitettyään kunnantalon pihan viikatteella. Nurmikon parturointi ruohonleikkurilla tuli tavaksi vasta tulevina vuosina.
Talvella isä jäädytti meille pihaan oman jääkiekkokentän, vaikka vieressä oli Kirkkopuiston kaukalo. Siellä treenasivat kuitenkin tuohon aikaan sen verran kovat lätkänpelaajat, että pienimmät meinasivat jäädä alle. Siksi oma kenttä oli mukava paikka luistelun alkeiden harjoitteluun. Meillä oli Sääminki-talossa VIP-aitiopaikat SaPKon peleissä. Katsoimme ulkokentän pelit kunnantalon ikkunoista sisältä lämpimästä. Isä avasi aina ikkunan, kun tuli maali, jotta kuulimme paremmin maalintekijän nimen heikkolaatuisesta kuulutuksesta. Mieleen on jäänyt ikkunasta näkemäni SaPKon peli Moskovan Dynamoa vastaan. Tulosta en muista (ehkä 0-19), mutta neuvostopelaajien taidot tekivät vaikutuksen.
Sääminkitalo itsekin toimi leikkipaikkanamme. Talossa oli loputtoman suuri alusta kivijalan sisässä. Sinne oli varastoituna tuon ajan tavan mukaan paljon vanhaa tavaraa. Siellä oli myös suuri liiteri, josta saatiin pilkkeitä keittiömme puuhellaa varten. Ennen kaikkea talon alustassa oli pimeää, mikä teki siitä jännittävän leikkipaikan. Siellä piileksivät siilit ja kulkukissat toivat yllättävällä väliintulollaan lisää jännitystä pimeässä tehtyihin seikkailuretkiin. Kunnantalon muutkin hämärät ja pimeät paikat kiinnostivat. Talon valtavassa vintissä teimme oman version telkkariin juuri tulleesta Louvren kummitus -kauhusarjasta. Me puhuimme savolaisittain Lurven kummituksesta.
Lapsuuden muistojeni vuoksi olen jonkinlainen keskikaupungin sääminkiläinen. Näitä muistoja täydentävät muistot mummolareissuista isän kotimökkiin Säämingin Pihlajalahteen, jossa mummoni työskenteli keskuksenhoitajana eli vanhan ajan ”sentraalisantrana”. Keskuksen mökki sijaitsi korkealla mäellä aivan Mäntyrinteen tanssilavan lähellä. Nämä Sääminki-tarinat jätän toiseen kertaan.
Hannu Kemppanen
Professor (Emeritus) of Russian Language and Translation
University of Eastern Finland
Foreign Languages and Translation Studies
P.O. Box 111
80101 Joensuu
FINLAND