Jorma Marjokorven alustus Säämingistä

Säämingistä ja sääminkiläisyydestä

Jorma Marjokorpi: Luento Sääminki-seuran perustavassa kokouksessa 17.5.2018 Säämingin seurakuntatalolla

Säämingin kunnan olemassaolo päättyi vuodenvaihteessa 45 vuotta sitten. Kuntaliitoksen jälkeen kevättalvella 1973 Itä-Savo lehdessä julkaistiin ritosaarelaisen mv. Abel Tynkkysen haastattelu. Hän lausui mm. : ”Syrjäseutu kuolee kuin kärpänen. Ennen sykki nuorisoseuratoiminta, maamiesseurat siivilöittivät harrastustoimintaa. Kansakoulu oli kaiken toiminnan keskus. Nyt elää Ritosaaressakin enää vain maamiesseura toisella keuhkollaan... Nuoruuteni maisemissa henki tulevaisuuden kiihkeä odotus, maaltapakoa ei tunnettu, oli elettävä polttavasti jokaiselle päivälle. Nyt ovat olosuhteet muuttuneet.”

Nyt neljänkymmenenviiden vuoden kuluttua näemme, miten oikeaan Tynkkysen ennustus osui. Ennen sotia ja vielä sotien jälkeen maalla vallitsi tulevaisuuden kiihkeä odotus,  jonkinlainen jälleenrakentamisen ja raivaamisen henki. Mutta jo 1970-luvulla tuo henki alkoi hiipua. Viime vuosikymmeninä entisen Säämingin kukoistava maalaiselämä on suuresti hiljentynyt ja muuttanut luonnettaan. Sama tietysti koskee useimpia muitakin maaseutukuntia Suomessa. Maaseutu on viime vuosikymmenet joutunut käymään viivytystaistelua väestön ja työpaikkojen vähenemisestä kaupunkeja ja kasvukeskuksia vastaan.

Jo ennen kuntaliitosta joku sääminkiläinen oli luonnehtinut yhteiskunnan ja ajan ilmapiirin muutosta toteamalla: ”Aatteen veturista on halot loppuneet.” Säämingissäkin oli 1900-luvulla kylillä vilkkaasti toimivat nuorisoseurat, työväenyhdistykset, raittiusseurat, hengellisiä rukoushuone- ym. yhdistyksiä ja osastoja. Nykyisin niistä on jäljellä vain muistoja ja toimitaloja muuttuneine käyttötarkoituksineen.

Kyselen tässä esityksessä, olisiko löydettävissä uusia halkoja Sääminki-aatteen veturiin. Pohdiskelen sitä, mikä entisen Säämingin elämässä on ollut sellaista, mistä nykyäänkin voidaan ottaa oppia? Mikä Säämingin perinnössä on jatkuvasti vaalimisen arvoista?

1. Säämingin pitkä ja monivaiheinen historia

Sääminki perustettiin Savon kolmanneksi kirkkopitäjäksi 1500-luvun alussa, aikaisintaan 1504. Seurakunnan perustaminen oli merkki siitä, että eräkävijä- ja raivaajavaihe alueella oli päättynyt, asujamisto vakiintunut. Rajalinnan, Olavinlinnan rakentaminen 1470-luvulla oli omalta osaltaan vaikuttanut alueen väestöpohjan vahvistumiseen.

Sivuhuomautuksena voisi todeta, että kun löytöretkeilijä Americo Vespucci palasi löytöretkeltään uudelta mantereelta Eurooppaan 1507, Sääminki oli jo olemassa. Uutta mannerta ruvettiin kutsumaan Amerikaksi. Myöhemmin tosin selvisi, että Kolumbus oli jo aikaisemmin löytänyt saman mantereen. Mutta Kolumbuksenkin löytö tapahtui vasta parikymmentä vuotta Olavinlinnan rakentamisen jälkeen. Eli sääminkiläisyydellä ei ole mitään häpeämistä amerikkalaisuuden rinnalla. Vanhempi historia meillä täällä on.

Alkusäämingin alue ulottui nykyisen Puumalan seuduilta Kangaslammille ja Heinävedelle sulkien sisäänsä nykyiset Sulkavan ja Rantasalmen alueet. Idässä rajana oli Pähkinäsaaren rauhan raja, etelässä Jääsken ja Lappeen kirkkopitäjät ja lännessä Savilahden (Mikkeli) ja Juvan kirkkopitäjät.

Säämingin 500-vuotisessa historiassa Venäjän läheisyys on tuntunut monella tavalla. Ensimmäiset runsaat sata vuotta Sääminki oli rajapitäjä. Stolbovan rauhassa v. 1617 raja siirtyi itään Laatokan-Karjalaan ja Säämingistä tuli yli sadaksi vuodeksi sisämaan pitäjä. Se ei kuinkaan taannut rauhallisia oloja; v. 1656 venäläiset polttivat Savonlinnan malmin ja hävittivät Itä-Sääminkiä. Vuonna 1714 puhkesi ns. Isoviha ja venäläiset miehittivät Säämingin ja lähes koko Etelä-Suomen. Samoina isovihan vuosina v. 1716 sattui sekin, että salama poltti Säämingin ensimmäisen kirkon Poukkusalmessa. Isovihan päättäneessä Uudenkaupungin rauhassa 1721 Sääminki jäi vielä Ruotsi-Suomen puolelle ja siitä tuli jälleen rajapitäjä. Pikkuvihan jälkeen vuoden 1743 Turun rauhassa Sääminki – muutamia pohjoisia ja läntisiä kyliä lukuunottamatta joutui Venäjän alaisuuteen osana ns. Vanhaa Suomea. Siitä lähtien itsenäisyyden alkuun asti eli n. 175 vuotta Säämingissä elettiin  Venäjän vallan alla. Ensin osana Vanhaa Suomea, sitten vuodesta 1812 autonomisessa Suomessa, mutta kuitenkin Venäjän vallan alla.

Säämingin 500 vuotisessa historiassa on siis kaksi sadan vuoden jaksoa, jolloin pitäjän raja ei ole ollut valtakunnan itäraja. Ensimmäinen jakso oli Stolbovan rauhan jälkeinen aika 1600 luvulta 1700-luvun alkupuolelle. Toinen jakso on tämä satavuotisen itsenäisen Suomen aika, joka toivottavasti vielä jatkuu kauan.

Venäjän läheisyys on vaikuttanut sääminkiläisten elämään sekä hyvässä että pahassa. Pahaa ovat merkinneet vihollisen sotatoimet ja hävitysretket, sotaväen pakko-otot, joukkojen majoitus ja ruokkiminen, mm. karjan luovuttaminen, sekä varustelutöihin osallistuminen. Hyvää vaikutusta ovat olleet kaupankäynti, tavaravienti Saimaan kanavan kautta sitten kun se valmistui. Se on tuonut työtä ja toimeentuloa. Hyvää toi aikanaan myös venäläisten matkailu- ja kylpylälomailu.

Vanhan Suomen ajalta on luonnehdinta Savonlinnasta ja Säämingistä ”Pietarin esikaupunkina”. Ehkä se sentään oli liiottelua. Nyt 2000-luvulla venäläisten matkailu ja lomamökkien hankkiminen on näillä seuduilla alkanut uudelleen. Historian pitkässä juoksussa siinä ei siis ole mitään uutta.

Säämingin historiasta puhuttaessa ei pidä unohtaa kultturiperintöä, josta löytyy vaalimisen arvoisia asioita. Mainitsen vain ensimmäisen suomenkielisen näytelmän kirjoittaneet Pietari Hannikaisen, kirjailijat Joel Lehtosen, Marja-Liisa Vartion sekä Hannikaisen musiikkisuvun. Myös Putkinotko paikkana voisi olla näkyvämmin esillä.