Tapani Innanen

Tapani Innanen: Tervehdyspuheenvuoro Sääminki-seuran 60-vuotisjuhlassa 21.9.2018

 

Terveisiä siäminkiläiseltä vesjkansalta!

On tietysti hiukan makuasia, ketkä kaikki lasketaan kuuluvaksi vanhan Säämingin alueen vesikansaksi. Sääminkihän oli muodostunut nimenomaan vesialueen ympärille, ja vesi yhdisti sen asukkaita aina tuonne 1950- tai 1960-luvulle saakka. Tässä mielessä jokseenkin kaikki sääminkiläiset, me itse kukin, olemme vesikansaa, vaikka tietysti myös maakansa eli maitse kirkonkylään yhteyttä pitäneitä oli olemassa.

Minulle vesikansan elämä on nimenomaan saaressa elämistä, saaristolaisuutta. Ennen muuta se on ollut lapsuudenkotikyläni Kokonsaaren elinpiiriä. Siellä olen elänyt kokonaan kymmenen ensimmäistä vuottani. Nykyään lapsuudenkotimaisemani ovat rakas, tärkeä lomapaikka ja metsätila. Aikoinaan tutuksi tuli myös Laukansaaren elämänpiiri, kun siellä kävin kansakoulua. Ja nykyään kulku autolla lapsuusmaisemiin käy Kesamonsaaren läpi, ennen kuin on vuoro nousta Kokonsaari-lautan kyytiin. Eteläisen ja kaakkoisen Säämingin alueella on toki muitakin isompia asuttuja saaria tiluksineen sekä lukuisa joukko pienempiä, joiden vakinaista tai loma-ajan asujamistoa tuli jo lapsuudessa tutuksi.

Isäni, pienviljelijä Toivo Innanen kirjoitti runoja, joita julkaistiin runsaasti jo hänen elinaikanaan. Vuonna 2001 veljeni Ilkka-Pekka, nyttemmin jo edesmennyt, julkaisi toimittamansa teoksen Muuttolinnut, joka sisältää olennaisimman osan Toivo-isämme tuotannosta, kaikkiaan noin 200 runoa. Veljeni on kirjoittanut kirjaan myös historiikkiosuuden, joka antaa monipuolisen kuvan isästä, pihapiiristämme ja laajemminkin saaristolaiselämästä. Runossa Kotiseudulle ovat mm. seuraavat rivit:

Isänmaa – Jumalan lahja.

Kotiseutu – sen sydän ja sielu,

kotiseutu, Sääminki suuri.

 

Haluan nostaa esille kolme seikkaa, jotka nähdäkseni ovat olleet ja ovat tyypillisiä saarelaisuudelle, veden saartamana elämiselle.

Ensinnäkin, luontoa on aina osattu arvostaa. Sen kanssa on osattava pärjätä, sitä ei tarvitse pelätä mutta sitä on syytä kunnioittaa. Hyvänä esimerkkinä käyvät järjestelyt, joita järvien yli liikkuminen on edellyttänyt syksyisin ja keväisin sulan veden ja jääpeitteen vaihtelussa. Jäätilannetta tarkkaillaan, siitä kerrotaan toisille, kulloinkin liikutaan turvallisimmalla välineellä, jäädytetään tarvittavia kohtia, merkitään jäätien viittoja, varoitetaan toisia railoista. Samalla luontoa tulee seuratuksi ja arvostetuksi kuin itsestään.

Toiseksi: toisesta välittämisen yhteisöllisyys on säilynyt. Jo edellinen esimerkki talvitien kunnostamisesta ja sen mahdollisten vaaranpaikkojen tiedottamisesta on oiva osoitus tällaisesta. Itseäni suorastaan liikuttui toinen esimerkki 2010-luvulla jonkin puita kaataneiden myrskyn jälkeiseltä päivältä. Menimme Kokonsaareen jännittäen, kuinka lähelle mökkitien päässä oleva asumustamme pääsisimme. Puita ei ollut sillä kertaa kaatunut kovin runsaasti juuri meidän tiellemme, mutta kaikki ne kaatuneet oli jo katkottu ja tie avoin perille saakka. Ajaessani erikseen rantasaunallemme, löytyi lähes rannasta eräs saaren vakinaisen talouden isäntä perheenjäsentensä kanssa. Kävi ilmi, että he olivat lähteneet myrskyn jälkeen selvittämään teitä ajokuntoon ja samalla varmistamaan, onko joku jäänyt mökkitien päähän saarroksiin ja vaikeuksiin, kun teitä pitkin ei päässyt eivätkä matkapuhelinverkot toimineet. Ja tämän he tekivät yllätyksenä, pyytämättä ja ilmaiseksi, saaressa kun on tapana välittää myös toisista!

Kolmas arvioimani piirre kertoo samalla kertaa sekä saarelaisen elämänmenon jatkuvuudesta että sen sopeutumisesta viime vuosikymmenten muutoksiin. Omana lapsuusaikanani useimmat kylän taloudet olivat tyypillisiä pienviljelystiloja, joille oman metsän puunmyynti tarjosi lisätuloja. Ruokahuolto oli lähellä omavaraistaloutta, kun monenlaista saatiin omilta pelloilta ja navetasta. Toki oli myös jokunen ”mökinmummo” ja kesämökkiläinen.

Nykyään elämä saaressa on eriytyneempää. Edelleen ovat ne vakinaiset, pitkän linjan saarelaista elämänmenoa jatkavat kotitaloudet, joilla juuri se saari peltoineen, mantuineen ja maisemineen tarjoaa elinkeinoin. Nyt on kuitenkin erikoistuttu. Kokonsaaressa yksi isäntä viljelee lähes kaikkia saaren peltoja ja kasvattaa lihakarjaa. Toinen on puolestaan keskittynyt palveluihin: on matkailuyritys ravintola-savusaunoineen, veneiden talvisäilytystä ja muita monipuolisia mökkitalkkaripalveluita. Toisenlainen asukkaiden joukko ovat sitten ne, jotka kyllä asuvat saaressa mutta joiden pääasiallisena elinkeinona on työssäkäynti toisaalla. Heidän tavallaan elämänmeno järjestyy myös saaressa asuvilla eläkeläisillä. Kolmas joukko olemme me vapaa-ajan asukkaat, jotka harvemmin ja tiiviimmin nautimme saarelaiselämästä. Arvelen, että itseni ohella meistä monella muunkin oma tai vanhempien lapsuudenkoti oli saaressa. Toki nykyisissä loma-asukkaissa on myös mantereelta tulleita ja saaren löytäneitä.

Kaikki me kolme erilaista asukasjoukkoa tarvitsemme toisiamme. Yhteydenpito on tarpeen aivan inhimillisen kohtaamisen vuoksi ja monien käytännön asioiden järjestymiseksi, samalla myös rahan jäämiseksi tukemaan saaressa elämistä.

Toivon, että saarelainen elämänmuoto saa jatkaa sääminkiläisen vesikansan perinteitä. Tältäkin kannalta on hyvä, että Sääminki-seura on jälleen aktivoitunut. Toivotan onnea ja menestystä 60-vuotiaalle seuralle ja samalla jätän sen käyttöön sääminkiläiskirjailija Toivo Innasen Muuttolinnut-teoksen.