Juhlapuhe- Risto Makkonen

Risto Makkonen

Sääminki-seura

21.9.2018

 

Arvoisat Sääminki-seuran jäsenet. Hyvät sääminkiläiset ja sääminkiläisten  ystävät.

 Minulle oli mieluinen yllätys, kun sain kutsun tulla tähän seuran 60-vuotisjuhlaan.

 Haluan onnitella seuraa ”uudelleen syntymisestä”, sillä Sääminki ja sääminkiläisyys on seuransa ansainnut.

Hatunnosto teille, jotka olette tähän kulttuurihankkeessen ryhtyneet.

 Aion pohtia, mikä merkitys syntymäpitäjällä on omalle identiteetillemme. En pysty mihinkään tieteelliseen analyysiin, vaan kertaan siitä, miten olen asian itse kokenut - ja pohtinut lähinnä oman ikäluokkani tyttöjen ja poikien kanssa.

 Meillä jokaisella on oma tarinamme ja historiamme siitä, miten identiteettimme on muovautunut.Ympäristöllä on tässä kehityksessä ratkaiseva vaikutus – sen lisäksi mitä henkilökohtaisia eväitä olemme syntymälahjana saaneet.

 Syntymäpaikkaa ei meistä kukaan ole voinut itse valita. Ei liioin niitä ihmisiä, joiden joukossa olemme lapsuutemme ensimmäiset vuodet viettäneet.

 Reviiri kasvoi. Ensin oli oma piha, sitten lähimmät naapurit ja kylä, jossa koulu sijaitsi. Eli ympäristö, minne lapsena pääsi kävelemällä, hiihtämällä ja vähän myöhemmin pyörällä.

 Näin maailma alkoi laajentua aikana, kun ei ollut televisiota. Radiostakin tuli lähetystä yhdeltä kanavalta vain säädylliseen aikaan

Mukaan tuli kuitenkin pian pitäjä ja kirkonkylä, joka meidän tapauksessamme oli Savonlinna.

Jotenkin tällä tavalla oman ikäpolveni, eli meidän maalaispoikien ja -tyttöjen reviiri laajeni.

 Uskon, että nämä lähtökohdat juurruttivat meidät tukevasti tähän seutuun.

 Vietin lapsuuteni Haapalassa, lähellä nykyistä lentokenttää. Haapalan jälkeen oma pitäjän hahmottaminen, eli sääminkiläistymiseni alkoi lähinnä siten, että olin pikkupoikana ukkini  adjutanttina, kun hän kävi kokouksissa kunnnantalolla, eli nykyisellä Sääminki-talolla ja Tuotteen konttorilla kaupungissa.

 Sunnuntaina käytiin Säämingin seurakunnan kirkonmeiningissä. Istuin urkuparvella kanttori Piuholan takana, sillä minua kiinnosti enemmän urkujen nappulat ja sähkötekniikka, kun rovasti Hormian hirveän pitkät saarnat.

 Eli noista nuoruuden muistoista on noin 60 vuotta. Mutta aikakin on suhteellista.

 Kun kysymys on pitäjästämme, ei kuusikymmentä vuotta ole aika eikä mikään. Kaivetaan juuria syvemmältä. Otetaan vauhtia 700 vuoden takaa. Viiden vuoden kuluttua tulee kuluneeksi 700 vuotta Pähkinäsaaren rauhan solmimisesta Ruotsin ja Novgorodin välillä.

 Muistamme koulun historiasta, että tuota rajaa ei koskaan merkitty kunnolla maastoon. Menikö se Pohjanlahteen vai Jäämerelle ja oliko välissä jakamaton maa? Liioin emme tule koskaan tietämään aivan tarkkaan, miltä osin Suur-Säämingiksi muodostuneet alueet olivat Ruotsin tai Novgorodin puolella tai välissä. Mutta liikettä ja asutusta täällä oli jo 700 vuotta sitten. Jos ja kun olette lukeneet Pekka Lappalaisen Säämingin historiaa, selviää siitä sukunimien perusteella, että useimpien meidän esi-isät ja äidit olivat jo silloin tällä seudulla.

 Meitä poikia höynäytettiin koulussa etsimään Pähkinänsaaren rauhan rajakiviä, mutta tuo homma on yhä aloittamista vaille valmis. Joka tapauksessa tuo vedätys antoi sysäyksen ja kiinnostuksen synnyinseutumme historiaan.

 Nyt meidän aika ei riitä historian seminaariin, mutta sen kertaaminen ajoittain auttaa hahmottamaan sitä, mistä tulemme ja keitä me olemme. Nämähän ovat identiteetin peruskysymyksiä.

 Eli Säämingillä ja meillä sääminkiläisillä on hyvin kansainvälinen tausta entisten suurvaltojen rajalla: sodat menivät täältä läpi, kunnes Turun rauhassa 1743 lähes koko pitäjä jäi Venäjälle, mutta reunoja  Ruotsiin.  Niukka elämä jatkui rajan molemmin puolin.

 Vero- ja muita pakolaisia oli riitamailla, eli alueilla, joista ei tiedetty kummalle valtakunnalle ne kuuluivat.

 Voisi ajatella, että tuolla Juvolan ja Makkolan suunalla oli tuon ajan ensimmäinen tax-free-alue, jonne siirtyi veropakolaisia molemmista valtakunnista. Elintasopakolaisia siellä tuskin oli.

 Nuo suurvaltojen – Ruotsin, Novgorodin, sittemmin Venäjän – lukuisat sodat kerrataan historian kirjoissa pitkänä synkkänä listana. Hyvän kertauskurssin voi aloittaa vaikka Sääminki-seuran nettisivuila.

 Mutta on hyvä välillä muistaa, että Suomen ensimmäinen ”sisällissota” ulottui myös tänne.

Tämä on kiinnostava sota myös sääminkiläisestä vinkkelistä.

 

Nuijasodan ( 1596 – 1597) kapinalliset eli talonpojat työntyivät Rautalammilta Savoon. Mikkelissä oli suuri joukko kapinallisia, mikä sai Olavinlinnan komentajan Gödik Fincken varautumaan taisteluun. Heikki Ylikangas kertoo kirjassaan Nuijasota, että Fincke luotti aluksi ympäristön talonpoikiin, sillä linna oli ollut  näiden turvana  venäläisten ryöstöretkiä vastaan. Hän luotti talonpoikien lojaalisuuteen

 Pian kuitenkin ilmeni, että linnanherra sai apua kapinallisia vastaan vain Haapalan neljänneskunnista ja tästä linnan läheltä silloisesta Suur-Säämingistä.

 No, nuijasodan taistelut tulivat Suur-Säämingin rajoille, mutta eivät koskaan aivan tänne linnan ympäristöön asti asti yltäneet. Onneksi,sillä Savossakin talonpoikien tappiot olivat noin 700 miestä kaatuneina.

 Siteeraan Ylikangasta: Viimeisenä ruhtinoi nälkä. Sen on täytynyt ravistella Savoa ankarammin kuin Satakuntaa ja Hämettä, koska ryöstely oli Savossa pahempaa. Kaiken tapahtuneen jälkeen oli ennen hyvin omillaan toimeentuleva kaskisavujen maakunta varjo entisestään. Se oli lyöty, nujerrettu ja runneltu paljon laajemmin ja paljon perusteellisemmin kuin mihin venäläiset koko pitkän vainoajan kuluessa olivat kertaakaan tai hävitysretket yhteenlaskienkaan kyenneet.

 Kun näin kävi Savossa yleensä, voi kysyä pääsivätkö sääminkiläiset vähemmällä Olavinlinnan ympärillä?

 Muistan pohtineeni tätä meidän sääminkiläisten kannalta ensimmäisen kerran, kun Ylikankaan kirja 40 vuotta sitten ilmestyi.

 Palataan siihen identiteetiin. Olisiko niin, että tällaiset satojen vuosien takaiset tapahtumat olisivat muovanneet meitä sellaisiksi kuin olemme. Eli, jos joutuu valitsemaan, ollako linnanherran vai kapinallisten kannalla, on molemmilla vaihtoehdoilla puolensa. Jos väärän valinnan seurauksena voi pää pudota hartioiden päältä, pistää tilanne pohtimaan asiaa - toisaalta ja toisaalta.

 Tästähän meitä savolaisia moititaan – muut ei saa aina selvää, mitä mieltä lopulta ollaan. Tästä säännöstä on kuitenkin yksi selvä pysyvä poikkeus – ainakin Säämingissä.

 Poikkeuksen tekivät ja tekevät sääminkiläiset naiset. Omien havaintojeni ja kuulemani perusteella naiset ovat aina tienneet, miten asiat ovat - ja tehneet nopeita ja järkeviä päätöksiä. Eikä tällainen identiteetti koskaan ole sulkenut pois huumoria. Huumorin ja viehätysvoimansa avulla naiset ovat saanet meidät miehetkin ylittämään  itsemme. Meillä on ollut turvallinen olo, kun on tiedetty, että ainakin sisäpoliitikka on ollut varmoissa käsissä.

 

Mutta muistan myös kouluvuosilta jämeriä miehiä. Lista sieltä kunnantalolta olisi pitkä, mutta mainitsen heistä yhden omalta kylältä. Tämä jyhkeä hahmo oli Toivo Halonen Keloharjulta, Sääminki-seuran ensimmäinen puheenjohtaja. Häntä kunnioitettiin puoluekannasta riippumatta.

 Vastaavia hahmoja löytyi lähes joka kylästä ja saaresta. Pojan näkövinkkelistä nämä olivat vanhoja miehiä: yli 50 vuotiaita, jotkut olivat jo viettäneet 60-vuotispäivänsäkin.

 

 Tämä  pienikin koukkaus historiaan antaa kuvan siitä, kuinka laajat ja syvät juuret Säämingillä on.  Itsenäistyimme Juvan suurpitäjästä – aivan1500-luvon alkuvuosina – ehkä 1505. Meistä kuitenkin jokainen muistaa tarkkaan,minä vuonna itsenäisen Säämingin historia päättyi. Se oli kestänyt lähes 500 vuotta.

 Sääminkiläisyys ei kuitenkaan vuoteen -73 loppunut. Tästä meidän pitää huolehtia.

 Kerroin aikaisemmin, miten oma sääminkiläisyyteni alkoi muovautua Haapalassa ja kansakoulussa. Pitäjä alkoi kuitenkin pian suurentua. Lyseossa samalle luokalle tuli poikia paitsi kaupungista, myös eri puolilta pitäjää: Kallislahdesta, Nojanmaasta, Haukiniemestä, Moijilta ja saaristosta – vesjkansan poikia.

 Samalla omassa kokemuspiirissäkin Sääminki kasvoi suurpitäjäksi ja olikin  väkiluvultaan -60-luvulla suurimmillaan.

 Tuolloin kylät olivat voimissaan. Paitsi, että koulu oli joka kylässä, oli siellä vielä tavallisesti urheiluseura, maamiesyhdistys, työväenyhdistys. Kun hirvikanta kasvoi syntyivät hirviporukat. Kalastuskunnat olivat jo ennestään. Listaa voi jatkaa ompeluseiroilla ja muilla yhdistyksillä.

Te tunnette tämän historian ja sen merkityksen paremmin kuin minä.

 Nykyisin puhutaan muodikkaasti yhteisöllisyydestä. Kylillä ja niiden välillä tämä yhteydenpito oli toki keksitty jo paljon ennen lankapuhelinta – kännykästä puhumattakaan. Tarkoitan nimi- ja syntymäpäiviä ja kylässäkäynyiä yleensä.

 Paitsi että kylässä voitiin laskea, kuinka monta sorttia on kahvipöydässä, vaihtoi niissä tieto omistajaa, jos jotain ei  maitokopilla vielä ollut kerrottu.

 

Pitäjätietoisuutta kasvattivat yhdistysten lisäksi erityisesti kunnallisvaalit. Kun niiden tulokset tulivat, selvitettiin maitokopilla suurella tarkuudella, kuka oli vaihtanut mahdollisesti puoluetta ja minkälaista väkeä valtuustoon ylipäänsä oli valittu.

Vaalisalaisuus oli suhteellista.

 Vielä -60-luvulla vesi yhdisti, mutta samalla se alkoi erottaa. Autokanta kasvoi, eikä joka salmen yli ollut siltaa seuraavaan saareen. Tuo murros koski koko Savonlinnan seutua. Muistan hyvin lehtori Antti Kankkusen tunnin. En muista – oliko se matikan tai kemian tuntia, sillä ei ollut väliä. Antti piirsi kartan taululle ja sanoi:

-Kahtokee pojat, meille käyp huonosti. Pikitiet tehhään Mikkelistä Kuopioon ja Imatralta Joensuuhun. Myö jiähään välliin. 

 Näinhän siinä kävi. Monet meistä lähti koulun jälkeen muualle opiskelemaan - ja jäi sille tielleen. Tämä merkitsi samalla sitä, että siteet syntymäkuntaan, jos eivät katkenneet, niin ainakin ohenivat.

 Meidän perhe muutti kaupunkiin, kun olin 17. Koulun ja opiskeluvuosien jälkeen asetuin Helsinkiin. Välillä olen asunut ulkomailla.

 Minulla ei siten ole ollut mahdollisuuksia arvioida, miten elämä Säämingissä viimeiset vuodet sujui. Eli missä on onnistuttu ja mitä olisi voitu tehdä toisin.

 Sen sijaan olen viime aikoina pohtinut, miten arvio syntymäseudusta on ajallisen ja maantieteellisen välimatkan päästä on muuttunut.

 

Yleisesti voi sanoa, että kauempaa katsottuna sekä hyvät että huonot puolet korostuvat.

 Mitä huonompiin puoliin tulee, näyttää siltä laajasti ottaen, että on käynyt kuten Antti Kankkunen ennusti. Sääminki ja sittemmin Savonlinna ovat monessa suhteessa jääneet pääväylien väliin. Taloudellinen kehitys on ajanut viitos- ja kuutostietä kääntymättä Juvalla tai Särkisalmessa.

 

Pieni koukkaus vielä sinne historiaan. Saimaasta tai tästä vesistöstä sanotaan, että se on suuri joki tai virta. Jokihan se on, joka virtaa Säämingin läpi. Vielä viime vuosisadan alkupuolella se oli väylä, jota pitkin kulkivat niin tukit, tavarat kuin ihmisetkin – eli vesi yhdisti. Lisäksi rakennettin Saimaan kanava ja rautatie sekä syntyä maantieverkosto. Yhteistä näille oli, että kaikki tiet veivät Viipuriin. Olimme ensin Pietarin ja itsenäistymisen jälkeen Viipurin vaikutuspiirissä.

 Professori Matti Klinge on sanonut – tavallaan paradoksaalisesti – että Viipuri oli savolaisten pääkaupunki. Tämä suunta katkesi viime sotien jälkeen. Jäimme tänne itään saarroksiin

verrattuna Länsi-Suomen aina avoimiin satamiin.

 Mutta sitten on tämä kirkkaampi puoli.

Jos ajatellaan Sääminkiä ja Savonlinnaa yhdessä, ei Suomessa ole montaa paikkakuntaa jotka tunnettaisiin yhtä hyvin – ei vain kotimaassa vaan myös ulkomailla.

 Linna ja sen historia ovat luonnollisesti vetonaula sinänsä. Samoin oopperajuhlat. Mutta kumpaakaan ei olisi ilman aivan ainutlaatuista ympäristöä. Kun asuin täällä, nämä vedet ja saaret olivat itsestäänselvyys. Kouluun mennessä Olavinlinnakin oli joka aamu samassa kohdassa, jos viitsi vilkaista Uotilan linja-autosta vasemmalle Kyrösalmen vanhalla sillalla.

 Mutta kun oli asunut muutaman vuoden muualla, alkoi kaikki näyttää entistä enemmän ainutlaatuiselta. Jos sitä ei vielä itse  tajunnut, sanoivat sen muualta tulleet tuttavat.

 

Kun -90-luvulla asuin ulkomailla, muuttui tämä seutu jo ylpeyden aiheeksi.  Viimeistään tuossa vaiheessa alkoi kirkastua, että tämän seudun arvo nousee koko ajan. Niin ainutlaatuinen Säämingin ja Savonlinnan luonto on.

 Tätä sinänsä itsestäänselvyyttä tuskin meistä kukaan jaksaa joka päivä ajatella, jos täällä on aina asunut.

Kun Suomi neuvotteli EU-jäsenyydestä, kuskattiin tänne EU-herroja Brysselistä paitsi katsomaan maisemia ja luontoa, myös siksi että heille selitettiin, että ilman tukea ei täällä vaurastuta.

 

Eli kauneinkaan luonto ei sinänsä elätä, mutta uskomaton mahdollisuus se on.

 Olen huomannut, että täällä vieraiden kanssa liikkuessa monia alkaa kiinnostaa myös historia: keitä me olemme ja miten täällä on ennen eletty.

 Mutta entä sääminkiläisyyden tulevaisuus. En varmaankaan ole ensimmäinen, enkä viimeinen, joka alkaa liian myöhään miettiä, mitä olisi pitänyt kysyä ja taltioida omien vanhempien tai isovanhempien kokemuksista ja elämästä. Ja nyt - kun omassa elämässä on enää iltapuhteet jäljellä, olisi korkea aika pistää talteen asioita, joista omat lapset mahdollisesti kiinnostuvat siinä vaiheessa kun itse kertaavat historiaansa.

 Tässä Sääminki-seuralla on tehtävää. Olen kuulut, että kerääminen on jo alkanut. Mutta yritetään löytää uusia tämän ajan keinoja, miten voitaisiin kerätä pitäjän alueelta dokumentteja, muistoja, tarinoita, tapahtumia jne,, jotka kertoisivat omasta elinajastamme. Asiat, jotka nyt vaikuttavat aivan tavallisen arkipäiväiseltä, ovat jo lastenlapsille eksotiikkaa ja historiaa.

 Välineistä ja keinoista ei ole enää puutetta. Jos meillä on omista isovanhemmista tai jopa heidän vanhemmistaan muutama valokuva, otamme tänään saman verran joka viikko.

 Mutta ei vain valokuvia. Kun kirjeitä ei enää ole muistona tapahtumista ja ajatuksista, miten taltioisimme aivan arkisia mielipiteitämme videolle tai vanhanaikaisesti paperille, jotta myöhemmät kylän tai pitäjän historiankirjoittajat saisivat materiaalia?

 Työtä on toki tehty.

 Tässä on hyvä, tuore esimerkki. Elokuun lopulla oli entisellä Kosolan koululla mieleenpainuva tilaisuus.   Siellä esiteltiin tämä Erkki Jantusen kokoama ja kirjoittama koulun historiikki. Tietääkseni tällaisia on tehny muillakin Säämingin kylillä. Nämä ovat eläviä ja arvokkaita tietolähteitä ja ajankuvauksia tuleville polville. Vaikka koulua ei enää ole, tarinat ovat tallessa.

 Tällaiset koulu- ja kyläkirjat ja muut dokumentit ovat omiaan vahvistamaan ja selittämään sitä identiteettiä, jonka syntymäseudulta olemme mukaamme saaneet.

Sääminkiä on toki talletettu muutoinkin. Tiedämme, että nämä vedet ja maisemat ovat jo mukana mm. luontodokumenteissa. Tekijäkin näkyy olevan täällä. Lisää Sääminkiä löytyy vaikkapa YLE:n arkistosta.

 Viimeistään tässä vaiheessa on syytä muistaa, että kaikilla meillä ei ole vuosisataisia sukujuuria pitäjän alueella. Meillä monilla on joko isä tai äiti, joka ei enää ole veneet tai reeén tuoma. On tarvittu juna tai auto. Myös he ovat olleet rakentamassa pitäjäämme ja omalta osaltaan estäneet sisäänläpiävyyden – eli tuoneet uutta happea tupaan.

 Kaiken lisäksi on sääminkiläisiä, joilla ei ole minkäänlaisia vanhoja siteitä paikkakunnalle, mutta tuntevat sen silti omakseen. Suuren potentiaalin muodostavat kesäasukkaat. Heilläkin on tarinansa.

 

Tästä seuraakin aasinsilta Joel Lehtosen seuraan. Seuran hallituksessa meitä on vain kaksi, joiden syntymäkunta on Sääminki: Pauli Tuovinen Lehtiniemestä ja minä Haapalasta. Muut ovat syntyisin muualta, mutta erittäin sitoutuneita toimintaan.

 Sääminki yhdistetään Lehtoseen. Pitäjä pysyy laajemmassa julkisuudessa hyvin paljon Lehtosen ansiosta. Hän on pitäjämme suurjulkkis. Samoin Putkinotko on käsite, ei vain kirjana vaan myös rakennuksena. Kun sen vieressä oleva Sääminkitalo mahdollisesti siirtyy Sääminki-seuralle, nousee myös pitäjän profiili.

 Seuralla on siis valmista työtä. Ihmisten lisäksi tarvitaan kirvestä ja sahaa, mutta myös kameroita ja tietokoneita, jotta saadaan siirrettyä menneisyys ja nykykyisyys tulevaisuuteen.

 Samalla siirrämme tuleville sukupolville sitä identiteettiä, joka on muovautunut – ehkä jalostunutkin – menneiden sukupolvien kokemuksista ja tavoista.

 Vanhan savolaisen sanonnan mukaan on vieraiden vika, jos ihteään pittää kehhuu. Jos ei nyt ihan julkisesti, niin ollaan ainakin keskenämme vähintäinkin tyytyväisiä, jos ei ihan ylypeitä sääminkiläisyydestämme. Meillä on ollut tuuria ja onnea syntyä tänne.

 Lienee hyvin savolainen tapa ottaa selvää, mistä päin toinen on kotoisin. Tieto auttaa suhtautumaan toiseen. Sen on meille historia opettanut.

 

Kun olen kysellyt syntymäpaikkaa, on moni työkaveri vastannut – en mistään. Perhe on työn tai muiden syiden takia joutunut muuttamaan juuri silloin, kun  olisi ollut juurtumisen aika.

Selitys voi olla myös, että vanhemmat ovat eri puolilta maata ja siteet ovat katkenneet.

Eli lasten isä voi olla Säämingistä ja äiti Turusta – melkein ulkomailta. En ole ainoa, jolle näin on käynyt. Sama onni on kohdannut luokkakaveri Punnosta.

 Tilanne ei ole tässäkään tapauksessa toivoton. Poika on rakentanut mökin, joka ei ole aivan perus-Säämingissä, mutta Suur-Säämingissä.

 Väistelee norppia Utrasvedellä.

 

 Hyvät sääminkiläiset ja  Sääminki-seura.

Onnea uudelle vuosikymmenelle.

Pidetään pässiviiri korkealla salossa